Hei te jotkut jotka osaatte suunnata tännekin päin. Ihka ensimmäinen, yksityinen blogini. En tiedä edes miksi tein tämän.

Juttuhan on yksinkertainen. En ole koskaan ikinä pitänyt päiväkirjaa. En osaa kirjoittamisen tätä puolta, kuten esimerkiksi ystäväni Titti ja Angel, joilta ala sujuu kuin vettä vaan. Pidän blogini yksityisenä, koska joskus... No, joskus olen tuulella, josta en haluan kenenkään tietävän. En tiedä, yritänkö luoda itselleni kirjoittamisen korviketta? Jo ajatus tuntuu pahalta. Anyway, tästä tuli nyt virallisesti paikka, johon kerron kaiken, mitä en voi muille kertoa... Eli siis, tarkalleen ottaen koko elämäni. Ajatukseni, tunteeni, suruni ja murheeni... Rimmaa taas.

Tuntuu pahalta. Tyhjältä ja jotenkin lopulliselta. Mutta kerronko kenellekään? Ei, en. Kuuntelen muiden angstaamista, olen ylpeitä heistä, kun he uskaltavat luottaa ihmsiin. He ovat kaikkea mitä minä haluaisin olla. Mutta minä en kerro, minä vain kuuntelen. Joku muukin varmaan tietää, kuinka pahalta tuntuu pitää paha olo sisällään ja kuunnella muiden huolia. Mutta siinä on myös hyvää; osaa auttaa muita enemmän. Se on palkinto. Muistakaa se ihmiset. Kaikessa on olemassa aina palkinto.

Joskus vanhempani löytävät minut itkemästä. Hupsista, on ajatus joka luultavasti tunkee ensimmäisenä mieleeni.
"Itketkö sinä?"
Ja kourallinen huolestuneita katseita.
"En.Sohaisin vaan silmääni ja nyt se vuotaa."
Ja muutama kourallinen helpottuneita katseita. Elämä on rankkaa.

Haha. Siinä tämän päivän angstaus. Joskus ehkä lisää mutta epäilen. Sillä... tämänhän voi vielä löytää joku. Hyviä iltoja ihmiset. Huomenna on luultavasti lämmintä.
(Uskomatonta. Myt puhun jo säästä!)