*synkkä huokaus* Mikä ihme laittaa maailman puukottamaan selkään? Teinkö mä jotain väärin? Ajatukset liian ilkeitä? Mutta täytyykö mun oikeasti OTTAA KAIKKI VASTAAN MUKISEMATTA?

Mä olen kyllästynyt. Kyllästynyt, enkä eniten kouluun. Vaikka voihan sekin saada maininnan-->Kolme koetta. Kolme. KOLME? Stressaavaako ei ole täyttää lukion papereita JA lukea kokeeseen? Hmh. Think again, ja armahtakaa tulevat ysi raukat, olkaa niin kilttejä. Ettei kukaan saa hermoromahdusta.
Suurin kyllästyminen taitaa nyt kyllä mennä Mocking Birdille. Nimiä ei mainita, koska joku tuttu saattaa kertoa eteenpäin. Mutta Mocking Bird: Tosissaan, saanko mä pitää persoonallisuuteni itselläni? Täytyykö mun jokaista liikettäni, ihannettani, harrastustani ja tekemistäni matkia, jokainen lukemani kirja lukea ja jokaisen fanittamani pojan kuva hommata seinälleen? Saanko rauhan? Lupasit sen piruvieköön silloin. Puhuin kanssasi, puhdistin ilmaa mariannekaakaolla. Ja mitä saan vastineeksi? 30 päivän rauhan, ja sitten se alkaa taas. Mahdotonta. Minulla ei ole tarpeeksi marianne-raetta sinun tarpeeseesi. JÄTÄ mut jo RAUHAAN! Eddie oli kyllä viimonen naula arkkuun. Uskallakin... minä vahdin sinua.

Ehkä ainoa, joka saa minut rauhoittumaan: FMA. Luojan kiitos, se on olemassa. Yksi pieni hetki tämän ajattelemiseen ja olen taas iloinen. Vaikka Maryn fic saikin minut tukehtumaan kyyneliin... yhä ja vain se saa paremmalle tuulelle. Älä lopu, ethän?

Ruusun Piikit on taas melkein back. Aloitin alusta, mutta teksti vähän on hajallaan. Ei tule mitään. Mutta on yhä ihana kiroittaa. Kirous, samaan aikaan.
*syvä huokaus*
Oli pakko tulla taas vähän vuodattamaan. Koulu-vuodatustani... kukaan ei kestä kuunnella. Luulevat että kaikki on minulle helppoa, etten minä ymmärrä muita. Okei, vika oikein, se on hankalaa. Mutta on väärin luulla, etteivät kyynelkavani aukea illan tullen, petiin päästyä. Ahdistavaa. Ja ne odotukset. Se sattuu. Olen tullut tulokseen, että en tee tätä itseni vuoksi, vaan muiden. Kuullostaako typerältä? Anna kun selitän:

Meille palautetaan hissan pikkukokeet, ja yksi ystävistäni saa vähän paremman. Sitten luokkalaiseni kääntyy katsomaan minua, ja kysyy: "No, miktä tuntuu kun bestikses sai paremman?"
Anteeksi mitä? Toistatko? Juuri minuuttia aiemmin oli onnitellut ystävääni hymyillen, ja nyt... joku puhkaisi kuplani. Se sattui. PITÄÄKÖ OLLA AINA PARAS?
Sama matematiikassa. Kokeet palautetaan, ja luokkalaiseni saa paremmn kuin minä. (Luojan kiitos, ajattelin. Muuten hänen vanhempiensa uhkaus olisi voinut toteutua...)
Tunnin jälkeen kaksi ystävistäni menee ulos luokasta. Kun minä vielä pakkaan tavaroitani, kolmas ystävistäni juoksee luokseni ja kysyy: "MINKÄ numeron sä sait?"
"Ysi puol."
Ystäväni miettii hetken.
"No et sä sit paljon jälkeen jääny."
Auts, auts, auts. OLEN PAHOILLANI, ETTEN OLLUT TAAS PARAS. Noinko pitää sanoa?!

Sen lisäksi, etten enää tahdo pettää luokkalaisteni odotuksia, en tahdo myöskään pettä opettajien. En voi sille enää mitään. Hullu minusta tällä menolla tulee.

Niin...